
Nuorena Dingo-fanina Hanna Leivonniemi varasti Neumannin paidan pyykkinarulta – Nyt Leivonniemi tapasi Neumannin, joka kertoi, miksi Dingo hajosi
Hanna Leivonniemi oli Dingo-fani, joka istui 1980-luvulla Neumannin pihalla odottamassa idoliaan. Nyt Levoton Tuhkimo -elokuvan käsikirjoittanut Leivonniemi kertoo tuosta ajasta ja Dingosta. Ja tietenkin tapaa Neumannin.
Kuumana kesänä 1985 minulla ja kaverillani Tealla oli tapa. Päivästä toiseen me istuimme kotikaupunkini Porin Eteläranta 6:ssa kivitalon sisäpihalla ja odotimme. Odotimme, että näkisimme edes vilaukselta nuoren miehen, jota palvoimme. Eteläranta 6 oli Pertti ”Neumann” Niemisen (nyk. Pertti Neumann) osoite ja me hänen yhtyeensä Dingon faneja.
Olin kuullut Dingon kappaleita jo edellisenä vuonna, kun yhtyeen ensimmäinen albumi Nimeni on Dingo ilmestyi. Täydellisen sekoamisen – sellaiseksi sitä voi kyllä kutsua – koin vasta seuraavan levyn, Kerjäläisten valtakunnan, myötä. Valkoiset tiikerit, Rio ohoi, Nahkatakkinen tyttö ja ehkä yhä maailman kaunein rakkauslaulu Kulkuri ja kaunotar soivat kasettisoittimessani uudestaan ja uudestaan. Tuntui, kuin Neumann olisi puhunut suoraan minulle.
Sävelet ja sanat puhuivat rakkaudesta, kaukokaipuusta ja elämän kipukohdista sanoin, jotka solahtivat suoraan sieluuni ja ravistelivat sitä tavoilla, joille minulla ei ollut nimeä. Olin 12-vuotias ja rakastunut.
